Hiphop pt2: Skabaa ja skillsien kunnioittamista
Heti alkuun, kiitti Stenkalle tästäkin tehtävänannosta.
Kuten liian monesti kotimaisen hiphop-paskan täyttäminä viime vuosina, löydän itseni taas jauhamasta teoreettisia turhuuksia siinä, missä voisin toimittaa itse asiaa. Nytkin olisi järkevämpää ja kaikkien kannalta hyödyllisempää kirjoittaa riimejä, tai vähintäänkin juosta ympäri kaupunkia liimailemassa seuraavien bileiden mainoksia. Myös sinun, rakas lukija, kannattaa käyttää seuraava tauko* miettiäksesi, voisitko allaolevan vuodatuksen suodatuksen sijaan käyttää saman ajan uuden luomiseen. Päätöksesi toki riippuu mm. siitä, uskotko olevasi pätevä, ja oikeanlaisessa asemassa ylipäätään aktiivisesti tekemään mitään.
*TAUKO.
Uudemmassa kotimaisessa hiphop –tekstissä on tapana heti kättelyssä syventyä lökäpöksyihin. Sen lisäksi, että moni kirjottaja itselleen vierasta kulttuuria hädissään käsitellessään puhuu housuista, suuri osa näistä teksteistä tuntuu pitkälti olevan peräisin sieltä pöksyjen lökä –seutuvilta. Knahmseen? Vaikka nykyisin myönnän (muutaman muun olentoani toivottavasti luonnehtivan piirteen lisäksi) olevani niin "lökäpöksy", "hoppari", kuin myös jollain asteella "mc", ei ainakaan meillä Turussa ensimmäisen hiphop –tartunnan levitessä kiinnitetty valtavasti huomiota housujen kokoon. Suosiossa olleet tuulipuvut saivat tietty olla sen kokoiset, että niissä mahtui olemaan.
Otan tässä yhteydessä haavoittuvan aseman, jossa en lähde ulkopuolelta ylenkatsoen rääpimään riekaleita hiphopista, vaan myönnän katsovani ainakin osaa siitä päivittäisessä elämässäni sisäpuolelta. Maalaushommat ovat meikäläiseltä jo aika kaukana, vaikka joitakin piissien palasia saattaa olla vielä jossain hilseilevässä seinässä jäljellä. Satunnaista bommausta lukuunottamatta en kuitenkaan ole maalannut varmaan yli viiteentoista vuoteen. Käsitys joka minulla on nykygraffitista, tulee tuttujen kautta, ja alan eriasteisten julkaisujen pohjalta. Edellä esitetystä suurin osa koskee myös b-boy –osastoa. Uskon kuitenkin tietäväni jotain useista näidenkin osa-alueista, ja osaavani arvostaa "skillsejä" myös graffitin ja b-boy -toimituksen kohdalla. Osaamisen ja näkemyksen arvostaminen on meikäläisen hiphop –käsityksen pohja koko sen leveydeltä.
Arvojen painopiste muuttui
Hiphop –musiikin kohdalla puhutaan (turhan) paljon siitä, että taidot ja omaperäisyys ovat kadonneet (rap)levyiltä. Blaah. Vähintään yhtä hyvin voidaan väittää, ettei 60 –luvun jälkeen olla osattu tehdä popmusiikkia. On tietty totta, ettei nykyään enää voi isommissa tuotannoissa samplata samaan huolettomaan tyyliin kuin 80 –luvun puolivälissä, ja se vaikuttaa väkisinkin yleiseen soundiin. Paljon sampleasioita suurempi pointti on kuitenkin se, että taitojen ja omaperäisyyden arvostus on isolta, levyjäkin satunnaisesti ostavalta yleisön osalta kadonnut. Siitä voi varmaan syyttää rakasta ystäväämme aikaa, joka on ajanut hiphopin ohi. Ajanut ohi siinä mielessä, että kun esim. Itse kulttuuriin alunperin törmäsin, en ollut vielä ehtinyt syövyttää aivojani kaikella sillä keskinkertaisuuksiin vetoavalla poptahnalla, jolta nykyisin on mahdotonta suojata vastasyntynyttäkään.
Hiphop oli minulle, ja monelle samoissa kuvioissa joskus keskikasarilla pyörineistä yksi ensimmäisistä "isoista jutuista". Ihan skidinä katsoin alaviistosta hämmentyneenä teddypoikien ja punkkareiden keskinäistä battlea, ja identifioiduin vuoroviikoin molempiin puoliin (ymmärtämättä tietenkään hölkäsen pöläystä musatyylien taustoilla vaikuttavista ideologisista pointeista). Mikäli silloin olisi ollut olemassa kissäffämmä ja enörtsi ja saman mittakaavan emtiivii kuin tänä päivänä, kirjoittaisin nytkin tämän aiheen sijasta varmaan talouskolumnia, vakuuttuneena hieman toisenlaisista elämänarvoista ja –tavoista kuin nykyisin.
Oikeastaan talousuutiset tuntuisivatkin musakirjoittelua kotoisammalta ympäristöltä isolle osalle nykyhiphop –levyistä. Kun taitojen ja luovuuden arvostus on lamassa, ei hiphopissa sentään vielä hengissä sinnittelevälle kilpailullisuudelle jää paljon muita mittavälineistöjä kuin materia ja raha. Tämäkään ei luonnollisesti koske vain hiphoppia, vaan koko aikaa ja kulttuuria ylipäätään. Luova ajattelu tuntuu jokaisella elämänalueella saavan väistyä taloudellis-teknisen jyrän alta tai litistyä kuoliaaksi. Onneksi voimilla on aina vastavoimansa.
Eihän nykyteininkään rappia kuunnellessaan lopulta ole pakko osallistua kaikenmaailman nellyjen ja jarulejen mässäilyjuhliin. Vaatii vain vähän aitoa kiinnostusta alaan, jotta pääsee chingyn tai g-unitin sijaan tutustumaan esim. Rhymesayers- , Quannum- tai vaikka Murmur- kollektiivien juttuihin, joissa omaperäisyydellä ja perinteiden kunnioittamisella on edelleen tukeva sijansa.
Kenenkään on enää turha väittää, ettei valtavirran ulkopuolisiakin hiphop –levyjä esim. saisi Suomesta, kiitos takavuosina oma-aloitteisesti juttuihin syventyneiden tahojen. Netin välityksellä tietysti saa tilattua mistä tahansa mitä tahansa, mutta Lifesaverin, Funkiestin, Sunshinen tai Voltin kaltaiset kaupat, joissa voi konkreettisesti plärätä huippuvinyyleitä ja törmätä samanhenkisiin ihmisiin, ovat oleellisen tärkeitä nykyisille ja tuleville deejiille, joiden voimin homma kuitenkin edelleen, onneksi, pyörii monella tasolla. "Taiderapin" ohella myös kovempi mättö on taas ottamassa paikkaansa erikoisliikkeiden hyllyissä, jolloin gangstaa haluava voi myös ostaa gangstaa "gangstan" sijaan. tiäksää?
Kuka se on se hiphop?
Aiheesta ovat kutakuinkin samalla otsikolla esitelmöineet mm. Mos Def, ja tietysti KRS ONE useampaankin otteeseen. Omalta osaltaan hiphoppia myös meillä Suomessa määrittää se, kuka siitä uutisoi, kuka arvioi levyjä, tekee haastatteluja. Kehittyykö hiphop, ja mihin suuntaan, jos sitä arvioivat ja arvottavat ihmiset, joiden todellinen tietämys ja tuntemus liityvät esim. kitaran voimalla eläviin, tai pelkästään tanssilattialle tarkoitettuihin musagenreihin? Haluaako rock –yleisö lukea hiphop –asiantuntijan kommentteja kitaristin tekniikasta tai siitä, minkälaisia peltejä kukakin rumpali käyttää?
Koen olevani perus-inhimilliseen tapaan itsekäs jäbä. Perhettä ja muuta lähipiiriä lukuunottamatta uskon olevani kovin vähän velkaa kellekkään tai millekkään. Hiphop –kulttuuri, niin kornilta kuin se varmaan monen korvissa kuulostaa, on tässä kohtaa poikkeus. Törmäsin siihen lujemmin ensi kertaa 20 vuotta sitten, vuonna 1984, ja se on vaihtelevan arvoisista omista tekemisistäni huolimatta vaikuttanut elämääni koko ajan siitä lähtien. Haluan antaa sille jotain takaisin, oikeastaan uskon että jokaisen kulttuuria oikeasti tuntevan tulisi haluta.
Teen biisejä ja esitän niitä. Järkkään bileitä. Soitan levyjä. Kun minulla näiden lisäksi, ja näiden siitä suuremmin kärsimättä on mahdollisuus osallistua myös toimittajan / levyarvostelijan ominaisuudessa sen kulttuurin kuvan muokkamiseen, josta minulla on parempi käsitys kuin monesta muusta elämänalueesta, tuntuisi perin typerältä jättää se käyttämättä. miksi en mahdollisuuksieni rajoissa tekisi itse paremmaksi tai ainakin siedettävämmäksi sitä, minkä valtaosin surkeaan ja väärille perusteille rakentuneeseen yleislinjaan olen ollut turhautunut jo kaksi vuosikymmentä?
Se, että kirjoitan (kotimaisestakin) hiphopista samaan aikaan kun teen sitä itse, on hiukan yllättäen kuitenkin joidenkin mielestä sopimaton yhdistelmä. Jos samaa epäilystä tekijän ja arvioijan persoonan yhteensovittamisesta sovellettaisiin vaikkapa rockin puolella, olisi suomalaisissa rock –ja poplehdissä kovin vähän luettavaa. Voi tietysti olla että on nytkin. Kuitenkin, jos jotakuta artistia pelottaa ja järkyttää se, että hänen tuotoksiensa arvioija onkin oikeasti perehtynyt alaan, ja näkee kliseiden ja perustrikkien läpi, lienee artistin syytä katsoa peiliin.
Juuri siksi kaivataan "omien" panosta hiphopin kuvaa valtamediassa muokattaessa. Ei ole kovinkaan kiinnostavaa artistin näkökulmasta lukea omista levyistään pelkästään sellaisia arvioita, jotka perustuvat jonkin muun genren kriteereille. Se, että saa alaan todella perehtyneeltä toimittajalta kritiikkiä duuneistaan, on ainakin omasta mielestäni artistina huomattavan tärkeää, oli kritiikki sitten negatiivista tai positiivista.”Peiliin katsominen” esim. murskakritiikin jälkeen on tehokas herätys, ainakin sellaiselle tekijälle, jolla oikeasti on resursseja hommaansa.
I am hiphop. You are hiphop. Niin ne sano. Do dat stuff.
oli tääki taas liikaa.
Rakkautta, rauhaa ja hiusrasvaa!
Niko Toiskallio aka nikke tee koo uu aka Chyde
Mielipiteitä foorumiin.
